On aika Karvakorvan tämän vuoden viimeiselle seikkailulle. Muut kaksi tarinaa löytyvät luukuista viisi ja yksitoista.
Tonttu Karvakorva
ja mantelimeteli
Karvakorva käveli pientä ympyrää kolossaan lämmitysputken
mutkassa ja huokaili. Sängyllä hänen vieressään lojui rypistynyt paperinpala.
Tonttu vilkaisi sitä, pudisteli päätään ja kiskoi karvaisia korviaan, niin epätoivoinen
se oli. ”Mitä ihmettä minä nyt teen..? Ei lasten puurojuhlaa voida järjestää
ilman tonttumanteleita,” se huokaisi ja katsoi saamaansa kirjettä uudelleen.
Joulumuori oli ilmoittanut, että kaikki tonttujen erikoismantelit olivat
kadonneet, ne oli saatettu jopa varastaa. Karvakorvan tallilla aiottiin syödä
joulupuuro samana päivänä, ja mantelin oli oltava puurossa, muuten tapahtuisi
kauheita!
Tallin yläkerrassa kuhisi, kun lapsille juhlaa järjestämään
tulleet aikuiset puuhastelivat puurokattilan ääressä ja pöytiä järjestellen.
Tonttu katsoi touhua kulmat kurtussa. Joulua ei tulisi ilman mantelia, eikä
siitä ollut vielä tietoakaan. Karvakorva päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä.
Karvakorva kipitti omia salaisia reittejään pitkin
pihamaalle ja suuren puun juureen. Valkoinen koivu hehkui sinistä taivasta
vasten, ja sen oksilla istui joukko pieniä tummia lintuja. Tonttu vihelsi, ja
pikkulinnut nousivat siivilleen. Ne laskeutuivat pikkuisen tontun ympärille
kuin äkisti noussut lumipyry, ja kaikki sirkuttivat omia uutisiaan yhtä aikaa
suloisella linnunäänellään. Karvakorva työnsi sormet korviinsa ja odotti,
kunnes hänen päälleen laskeutuneet linnut hypähtivät sivummalle ja meteli hänen
ympärillään hiljeni hieman. ”Hei vain, ystävät, ” hän sanoi, ”on mukava nähdä
teitä. Nyt tarvitsen hieman apuanne.” Linnut kuuntelivat tarkasti kun
Karvakorva puhui niille vakavalla äänellä, ja suuntasivat sitten voimakkaiden
siiveniskujen saattelemana taivaalle. Karvakorva jäi kuulaaseen aamuun ja
nautti pienestä tuulenvireestä, joka hiveli hänen suuria korviaan ja sai myssyn
taipumaan taaksepäin. Joulu oli jo ovella, valmistelut oli tehty eikä kiirettä
ollut. Hän saattoi vain nauttia olostaan ja nauttia siitä kutkuttavasta
tunteesta, joka aina valtasi hänet joulun aikaan. Tietenkin heti sen jälkeen,
kun tämä ongelma olisi ratkaistu!
Pian ensimmäiset varpuset palasivat ja kertoivat uutisensa
tontulle. Hän kiitti kaikkia uutisista, mutta pudisteli silti päätään. Kukaan
lähialueen tontuista ei ollut saanut tallilleen tonttujen hienoja
erikoismanteleita. Kun viimeinen lintu kaartoi hänen luokseen, tonttu katsoi
sitä huolissaan. ”Salakavalalla ei ole puhtaat jauhot pussissaan. Luulen, että
hänellä on jotain tekemistä asian kanssa,” lintu sanoi samalla kun laskeutui
vaimeasti tömähtäen häneen luokseen. ”Ahaa. Niin arvelinkin,” Karvakorva mutisi
ja kiitti lintua, joka kumarsi vienosti ennen kuin liittyi lajitoveriensa
seuraan.
Karvakorva tarpoi lumetonta tietä pitkin ja yritti samalla
laatia suunnitelmaa mantelien saamiseksi. Yhtäkään hyvää ideaa ei kuitenkaan
ilmaantunut sen päähän, vaikka se kuinka yritti miettiä. Se ei ollut koskaan
oikein pitänyt Salakavalasta, jolla tuntui aina olevan jotain taka-ajatuksia ja
metkuja mielessään. Tontut pitivät kuitenkin aina yhtä, tuli mitä tuli, eikä
Karvakorva voinut ymmärtää, kuinka Salakavala oli voinut tehdä niin katalan
tempun muille!
Tarvottuaan itsensä uuvuksiin Karvakorva kääntyi
polunmutkasta ja näki edessään pienen maalaistallin, jonka pienestä ikkunasta
paloi iloinen valo. Hevoset pihalla hörisivät iloisesti nähdessään tutun
tontun, josta ne niin kovasti pitivät. Talli oli paljon pienempi kuin
Karvakorvan oma, ja sen tunnelma oli kovin erilainen, leppoisampi. Karvakorva
nuuhkaisi raikasta ilmaa hymyillen ja tervehti sitten tuttuja hevosia. ”Hei
vaan ystävät! Tänään en ehdi jäädä rupattelemaan, minulla on tärkeää asiaa
Salakavalalle. Tiedättekö, missä se on?” tonttu kysyi lähimmiltä hevosilta,
jotka kumartuivat hänen lähelleen sähkölangan toisella puolen. ”Ei sitä ole
tänä aamuna näkynyt. Hän ei tullut edes hoitamaan aamutoimiaan, eivätkä ihmiset
tietenkään huomaa mitään,” lähin isoista hevosista sanoi surullisesti. ”Se
kipitti hetki sitten satulahuoneeseen päin, minä näin!” huusi pienen pieni
musta poni viereisestä tarhasta. Karvakorva vilkaisi sitä ja hymyili.
Heilauttaen kättään ponille hän hiipi tallin seinän viertä vanhalle puuovelle.
Se oli hieman raollaan, ja Karvakorva pääsi kurkistamaan tallin hämärään.
”Huhuu? Onko täällä ketään?” tonttu huhuili ja yritti nähdä
tyhjien karsinoiden tummissa nurkissa liikettä. Oli kuitenkin hiljaista, eikä
mikään sisällä kielinyt pienen tontun piileskelystä. Karvakorva rohkaisi
itsensä ja hiipi sisälle talliin. Kivinen lattia vaimensi hänen askeltensa
äänet, kun hän kulki vilkuillen ympärilleen. Ovi satulahuoneeseen oli hänen
vieressään, ja Karvakorva kurkisti oven alalaidan raosta sisälle. Kirkas valo
valaisi huoneen, jonka lukuisia pöytiä, tuoleja ja lipastoja koristi mitä
ihmeellisempiä esineitä: suojia, harjoja, loimia, riimuja, naruja ja
kasakaupalla muuta tavaraa suurissa kasoissa. Karvakorva tuhahti. Hänen
tallissaan eivät tavarat seikkailleet itsekseen, hän kyllä piti huolen siitä että
ne pysyivät visusti omalla paikallaan. Hieman jo rohkaistuneena Karvakorva
astui sisälle ja näki siinä samassa vilahduksen silmäkulmassaan. Kun hän käänsi
päätään, ei hän kuitenkaan nähnyt ketään. Mutta lattialla lojui pienenpieni
tontunkokoinen pussi, ja pussin vieressä olivat tonttujen erikoismantelit!
Karvakorvan korvat kohosivat yhtä aikaa suupielten kanssa, kun hän käveli
pussin luo ja ihasteli valkoisena hohtavia, täydellisen muotoisia pieniä palasia.
Tonttu otti pussin käteensä, mutta hypähti sitten säikähdyksestä kuullessaan
korvansa juuresta kimeän tontunäänen. ”Ne eivät ole sinun,” sanoi Salakavala,
joka seisoi maassa lojuvan ämpärin kulmalla ja katsoi Karvakorvaa tummilla
silmillään. Hänen ruskea lakkinsa peitti pienet korvat ja hänen harmaa partansa
sojotti joka suuntaan, aivan kuin sitä ei olisi kammattu vuosikausiin.
Ryppyisistä tontunkasvoista pistivät ensimmäisenä silmään nuo tummat silmät,
jotka pälyilivät epäileväisesti ja joiden katse porautui tutkivasti kaikkeen,
mihin tonttu katsoikin. Karvakorva suoristi selkänsä ja katsoi
tonttuystäväänsä. ”Nämä mantelit kuuluvat kaikille. Sinulla ei ole mitään
oikeutta omia niitä itsellesi,” hän sanoi arvokkaasti ja nosti punaisen
samettipussin maasta. ”Minä olen tehnyt koko vuoden ankarasti töitä ja
ansaitsen palkkani,” Salakavala vastasi kiivaasti ja polki jalkaansa. Hän yritti
napata pussia Karvakorvan kädestä, mutta hieman pidempi tonttu sai vedettyä
pussin pois hänen ulottuviltaan. ”Minua ei ikinä huomioida, minä en saa
kiitosta, joten minä otan itse sen mikä minulle kuuluu,” se huusi ja pyöri
ympyrää Karvakorvan ympärillä kurotellen pussia, jota Karvakorva piti sen pään
yläpuolella juuri ja juuri ulottumattomissa. Huomatessaan yrityksensä turhiksi
se katsoi hetken vanhaa tonttua silmiin ja lysähti sitten istumaan kylmälle
kivilattialle. Se painoi päänsä käsiinsä ja istui liikkumatta kauan aikaa.
Tontun silmistä valui kyyneleitä, kun se nosti katseensa vieressään seisovaan
Karvakorvaan, jonka silmät tulvivat myötätuntoa tuota lyötyä tontturaukkaa
kohtaan. ”Anteeksi Karvakorva, en tiedä mikä minuun meni. En olisi saanut ottaa
niitä. Mutta Muori jätti ne pöydälle, ihan yksinään, enkä voinut vastustaa
kiusausta. Et sinä voi ymmärtää. Olet aina ollut Muorin suosikki. Olet parempi
tonttu kuin minä. Anna anteeksi,” se sanoi hiljaa. Karvakorva laski
mantelipussin lattialle, ja se jäi lojumaan heidän välilleen. Vanha tonttu
laskeutui polvilleen ystävänsä viereen ja halasi tätä lujasti. ”Älähän nyt. Tietenkin
saat anteeksi. Mitään vahinkoa ei ole sattunut,” se sanoi ystävällisesti. ”Muori
pitää meistä kaikista, sinustakin, kunhan vain lakkaat olemasta niin ilkeä muille
tontuille.” Karvakorva laski kätensä Salakavalan poskille ja nosti hänen
kasvojaan niin, että he katsoivat toisiaan silmiin. Kirkas sininen kohtasi
tumman ruskean. Molemmat hymyilivät heikosti.
Tallista ulos päästyään Karvakorva pinkoi minkä lyhyistä
jaloistaan pääsi ehtiäkseen ajoissa takaisin kotiin. Taival tuntui paljon
lyhyemmältä kuin aiemmin, ja puiden rungot vain vilisivät pienen tontun
kiitäessä kapeaa polkua eteenpäin. Se huohotti raskaasti, kun kotitallin katto pilkisti
metsänreunasta. Oikeassa kädessään se puristi tiukasti mantelipussia. Pihamaata
pitkin valui kapeita vesinoroja, ja ilmassa tuoksui syksy. Vesi vain loiskui
Karvakorvan juostessa pihan poikki. Parkkipaikka oli jo puolillaan autoja, ja
pienet lapset kävelivät iloisesti rupatellen vanhempiensa vieressä kohti ovea.
Katseilta suojassa tonttu kipitti heidän rinnallaan. Poiketen omille salaisille
reiteilleen se ehti yläkertaan ennen ihmisiä.
Joululaulut soivat ja puurokattila porisi liedellä oman
suloisen laulunsa tahtiin. Juhlan järjestäjät toivottivat ovella lapsia
tervetulleeksi, ja he istuivat pöytään pudotettuaan ensin lahjansa suureen
säkkiin, joka odotti ovensuussa. Karvakorva katseli touhua liedenkulmalta. Se otti
kädessään olevasta pussista yhden ainokaisen mantelin. Kun puuroa keittävän
joulumuorin apulaisen silmä vältti, tonttu hyppäsi tarttuen kiinni kattilan
kahvasta ja kampesi sitten itsensä seisomaan sen päälle. Kurottaen koko
huomattavan lyhyen pituutensa hän ylettyi juuri ja juuri pudottamaan mantelin
puurokattilaan. Siinä samassa salin puolelta kuuluikin kehotus, ”aletaan
syömään, tulkaa hakemaan puuroa!” ja lapsilauman puheensorina liikkui kohti
keittiötä. Karvakorva hypähti pois kattilalta, ennen kuin se viiletti ilmassa
kohti kauniisti koristeltua tarjoilupöytää. Hän jäi varjoisaan syvennykseen
katsomaan, kuinka manteli sekoitettiin puuron sekaan ja kuinka itse puuro
katosi pikaista vauhtia parempiin suihin. ”Näin pelastettiin taas seuraava
vuosi,” se hymyili itsekseen.
Pihamaalla kävi edelleen kirpeä tuuli, kun Karvakorva käveli
rauhalliseen tahtiin suuren koivun juurelle. Hän ei ehtinyt edes henkäistä
kutsuaan, ennen kuin linnut jo kohosivat siivilleen ja laskeutuivat suuressa
kaaressa hänen luokseen. Jokainen nappasi hiljaisuuden vallitessa tontulta
yhden kauniin mantelin, ja lensi sitten tuultakin nopeammin omille teilleen. ”Onni
on hyvät ystävä apuna hädän hetkellä,” Karvakorva sanoi viimeiselle linnulle,
joka sai kantaakseen pussin viimeisen mantelin. ”Näinhän se on,” varpunen
sirkutti iloisesti ja kiisi sitten ystäviensä perään.
Karvakorva ystävineen
toivottaa kaikille rauhallista joulunaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti