keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Pala historiaa: Ratsutallin tarinoita

Ratsutallin tarinoita -sarja
on tallin perustajan, Chrisse Fagerströmin kirjoittama kirjasarja Poni-Haan alkuajoilta. Se valottaa myös nykyajan ratsastajille sitä, kuinka tärkeää ovat hevosen kuunteleminen ja hyvien, vanhanajan hevostaitojen merkitys - yhä edelleen.

Sarjan  kirjat:                                 (1. painos julkaistu)
Ratsutallin tarinoita                          (1985)
Ratsutallin lemmikit                         (1986)
Ratsutallin rasavillit                         (1987)
Ratsutallin tulinen tamma                (1988)
Ratsutallin villi vuosi                        (1990)
Ratsutallin kohtalo                           (1995)
Lisäksi Chrisse on kirjoittanut kirjan "Ystäväni suomenhevonen" (1993)



Kirjasarja kertoo lämminhenkisesti ja hyvällä huumorilla Poni-Haan tallista ja sen perustamisajoista. 1974 perustetun tallin juhlavuosi on juuri käsillä, ja 40 vuotta onkin kunnioitettava ikä mille tahansa harrastepaikalle!

Sarjan ensimmäisessä, Ratsutallin tarinoita -kirjassa valotetaan aluksi Chrissen lapsuutta ja sitä, kuinka tästä nuoresta tytöstä kasvoi täysimittainen hevosnainen. Mukavasti soljuvat tarinat kuljettavat meidän Ruotsiin sotalapsiksi, istumaan raskaan ardenner-hevosen leveään selkään ja tutustumaan armeijan talleihin, joissa myös Chrissen ensimmäinen suuri hevosrakkaus, tamma Liszt asusti.
Tarinassa kulkevat mukana monesti karanneet hevoset ja Bingo-ponin toilailuja ja tarinoita tallin suurista ja pienistä hevospersoonista: Chrissen Rasmuksesta ja Monsunasta sekä muista ihanista hevospersoonista, Ghostista, Palacesta ja monista muista. Kirjan tositarinoissa seikkailee myös tallin maskottiponi Bingo ystävineen, Kerpun huumorintajuinen edeltäjä!
Poni-Haan toimintaa enemmän ainakin osa kertomuksista keskittyivät enemmän Chrissen omiin kokemuksiin ja hevosten lisäksi muuhunkin: omiin hevosiin ja niiden tarinoihin sekä saaressa vietettyihin kesiin, jotka kuulostavat liian hyvältä ollakseen totta, (tarinoiden todenperäisyyttä tietenkään epäilemättä): hevosista kauppamatkalla, yhdessä uimista, vapaana käyskentelyä pihamaalla, makuuhetkiä vieretysten, salaisia retkiä armeijan alueelle... Chrissen oma historia ja elämä kuitenkin nivoutuvat tiiviisti Poni-Haan vauhdikkaaseen elämään.


Sarjan kirjat järjestyksessä oikealta vasemmalle.


Ratsutallin lemmikkejä -kirja keskittyy nimensä mukaisesti esittelemään tallilla asuneita kaikenkarvaisia eläimiä. Possut, kanit, kanat, vuohet, lampaat ja hanhet ovat aivan oma lukunsa tässä valloittavassa kirjassa, jossa Viktoria-possu saa autokyydin, Hirmu-Jermu ja Matti-vuohi ystävystyvät ja Kiki-kana saa kyytiä. Mukana Chrissen "lemmikeissä" pyörii myös iki-ihana Heppa-auto. Lämminhenkisten eläintarinoiden seassa on tilaa myös talliin liittymättömien, kirjailijan omien muistojen kertomiselle.

Kolmannessa kirjassa pääosaan astuvat kaikki tallin asukit yhdessä. Ratsutallin rasavillit kertoo elävää tarinaa muun muassa Donin hurjasta klinikkareissusta ja epäonnisen tallinomistajan murtuneesta isovarpaasta, hölmöstä ponikaupasta, jonka tuloksena tulinen pienoisarabi Nick löysi tiensä talliin, sekä erikoisesti varustautuneesta alkeisratsastajasta, jolle Alec-hevonen kertoo kaapin paikan. Tallin monenmoiset hevospersoonat saavat omat kommelluksensa kuuluviin.

Chrissen oma trakehnertamma Riepu on Ratsutallin tulisen tamma, herkkä ja itsepäinen Pripevka, Perle Noire. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja Chrissen kiintymys tuohon omalaatuiseen, kuvankauniiseen tammaan on käsinkosketeltava sarjan neljännessä kirjassa, joka on lähes kokonaan omistettu tuolle tallin asukille. Kirjasta löytyy tarinaa muun muassa hevosen ostosta, kisamatkoista ja sairastelusta sekä pitkästä kosiomatkasta Saksaan.  Liitteenä löytyvät myös Rievun sukupuu ja kantakirjan sivu.

Ratsutallin villi vuosi on kertomus vain yhdestä vuodesta - joka pitää sisällään niin paljon! Tallinpitäjä aloittaa ratsastuskoulun lisäksi hevosvaellusten pidon, etsii poneja Saksanmaalta ja hakee hukkakauroja ympäri Suomea. Chrisse kokeilee kynsiään valjakkoajossa ja taistelee siinä sivussa rottia vastaan yhdessä kissa-armeijansa kanssa. Kirjan myötä myös lukijalle käy selväksi, kuinka tärkeää on jokaiselle ihan oma loma.

Kirjasarjan päättää Ratsutallin kohtalo, jossa lukija pääsee mukaan Chrissen taisteluun iki-ihanan suomenhevosemme puolesta. Kirjoittamiseen ja suomenhevosiinsa keskittyvä nainen on muuttanut pois pääkaupunkiseudun vilskeestä Korpilahdelle, kooten uudelle tilalleen uuden hevoskatraansa. Suuria hevospersoonia kesävaelluksilla ovat Ville-Setä, Kalevi, Rauno ja Luvite kumppaneineen. Kirjassa muistellaan myös Suskin pientä Ghost-ponia. Kyyneleet pyrkivät silmiin myös järkyttävän junaonnettomuuden myötä: kuinka hirveää onkaan ollut menettää seitsemän rakasta hevosta, vieläpä sattuman kautta!
Tästä kirjasta löytyy muuten kuva myös Unelmasta yhdessä Kyllikin (Hopea-Liike) ja Pikkumiehen (Varjo-Luonnos) kanssa! Liitteenä kirjassa esiintyvien suomenhevosten sukupuut.



On mielenkiintoista nähdä, miten ja millaisista olosuhteista Poni-Haka on syntynyt ja muotoutunut, missä sijaitsivat vanha talli ja kenttä, entä Pollepirtti? Tallin alkuaikoina elämä vaikuttaa vapaammalta ja ei-niin sääntöjen sanelemalta kuin nykyään: Chrissekin lähti toimistotyöntekijästä, harrastepohjalta vetämään ratsastuskoulua nuorilla poneilla nuorille, osaamattomille ratsastajille. Nykyään vaadittavia turvallisuusmääräyksiä ei ollut, ja Bingo-ponikin käyskenteli usein vapaana tallin pihalla. Tallin ensimmäiset ponit olivat aivan yhtä suloisia ja persoonallisia otuksia kuin manttelinperijänsä nykypäivänä. Tämän pitkällisen työn tulos on aina silmiemme edessä, nykyisenlaisen kukoistavan Poni-Haan muodossa.

 Kaikissa kirjoissa valotetaan entistä enemmän myös Chrissen omaa asennetta ja vankkoja mielipiteitä asioihin, kuten luontoon, kasvatukseen ja hevosmiestaitoihin. Näistä on hyvä ottaa mallia ja asenteita omaankin elämään. Kaunis kirjoittamisen taito, tarinankerronta ja vilpittömyys paistavat läpi koko kirjasarjan - sarjan kirjat ovat varteenotettava mahdollisuus tutustua myös tallinpitäjän omiin kokemuksiin ja kommelluksiin, joita omalla kotitallillamme on sattunut aiemmin.  Suosittelen sarjaan tutustumista kaikille lämpimästi. Juuri tällaisten tarinoiden myötä meillä on mahdollisuus oppia aiemmista sattumuksista ja tutustua omiin lähtökohtiimme.




maanantai 24. maaliskuuta 2014

Videopostaus: Kouluratsastusdemo 1.3.2014

 

Aurinkoisena lauantai-iltapäivänä saimme nauttia Poni-Haan 40v. juhlavuoden kunniaksi järjestämästä kouluratsastusdemosta. Demon piti Tintti, eli Tiina Honkakuru-Perkkiö yhdessä Pirita Långin kanssa. Demossa esiintyvä hevonen on Piritan oppilaan hevonen Color.
 
Tintti toimii Poni-Haan opettajana sekä valmentajana, mutta lisäksi hän on kouluratsastustuomari. Demossa katsottiinkin ratsukkoa koulutuomarin silmin. Tintti on ratsastanut vuosia kansallisella vaativalla tasolla, opettanut ja valmentanut yli 15 vuotta sekä toiminut tuomarina 7 vuotta. Pirita taas kertoi ratsastaneensa jo 25 vuotta, parhaillaan kahdeksan hevosta päivässä. Aiemmin Pirita
opetti Primus-tallilla, mutta aloitti tammikuussa Annen sijaisena meillä Poni-Haassa.

 

Hyvä perusratsastus vie jo pitkälle!

Aluksi katsottiin ratsastajan istuntaa. Istunnan pitäisi olla rento ja jäntevä samaan aikaan. Lantio toimii ratsastajan istunnan keskipisteenä. Tuntuman pitää olla hevosen suuhun vakaa ja nyrkit pehmeät. Mitä vähemmän hevosen suuhun kosketaan, sen parempi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ohjalla ei vaikutettaisi, mutta pyritään vaikuttamaan pohjeavuilla, painolla ja muulla vartalolla kättä enemmän. Vakaa käsi mahdollistaa pehmeän kuolaintuen.
Tehokas istunta on eleetöntä, näyttää siltä että mitään ei tapahtuisi. Piritan istunta sai yleisöltä pisteiksi 8-9, mutta Tintti arvosteli istunnaksi 6,5. Istuntanumerossa otetaan myös ratsastajan taso huomioon, sillä vielä kokemattomalta ratsastajalta ei tietenkään voi olettaa täydellistä istuntaa. Huonon numeron antaminen aloittelevalle kisaajalle ei palvele ketään, siksi istuntanumero voi joskus olla kisoissa jopa 7 – riippuu luokan tasosta ja kilpailunkin tasosta. Kansallisella tasolla Tintti kertoi melko hyvän numeron olevan kuudesta ylöspäin hänen tuomaroidessaan. Kahdeksikko on hyvä, mutta sitä pääsee antamaan harvemmin.
Istuntaa ei voi koskaan opiskella liikaa. Yleisöstä kysyttiin, voiko hyvää istuntaa harjoitella jotenkin ilman hevosta? Piritan napakka vastaus oli, että ratsastamaan oppii vain ratsastamalla. Kehonhallintaa voi toki parantaa liikunnalla ja keskivartalon tuki onkin ratsastuksessa tärkeää. Kaikki lajit tukevat ratsastamista, oli Tintin vastaus.
Kun hyvä perusratsastus ja tiet kouluradalla ovat kunnossa, on jo hyvät lähtökohdat pärjätä kisoissa.
Tintti painotti, että heikompi istunta mutta tehokas vaikuttaminen hevoseen on koulukisoissa parempi kuin täydellinen istunta ilman mitään vaikutusta hevoseen. Kouluratsastuksen tarkoitus on hevosen kuuliaisuus ja ratsukon yhteistyö. Tintti vertasi ratsukkoa tanssipariin. Ratsukon tulee mennä yhtä matkaa, toisen varpaita tallomatta. Tuomari haluaa nähdä siistiä ja hevosystävällistä ratsastusta ja rennon sekä kuuliaisen hevosen.

Älä jää kiinni epäonnistumisiin

Kilpailuluokan tulee palvella ratsukon edistymistä. On tärkeää, että radasta jää hyvä fiilis ratsastajalle ja hevoselle. Tintti kommentoi, että on parempi pärjätä hyvin kuin aina nippanappa, pitää malttaa ennen vaikeammalle tasolle siirtymistä ja luottaa valmentajan ja opettajan näkemykseen ratsukon oikeasta tasosta. Tehtävien tekeminen yksitellen on huomattavasti helpompaa kuin laittaa ne peräkkäin ja ratsastaa kokonainen ohjelma. Ratsastajan tulee miettiä vahvuutensa. Vahvuuksiin tulee panostaa radalla, sillä onnistumiset kompensoivat heikkouksia pisteissä. Joskus joutuu tyytymään keskinkertaiseen käyntiin, jos se ei ole hevosen vahvuus. Hyvä laukkaohjelma taas tuo hyvät pisteet ratsukolle, jonka laukkatyöskentely toimii hienosti.
Yleisöstä kysyttiin hyvän alku- tai lopputervehdyksen pituutta. Tämä riippuu hevosesta. Jotkut hevoset eivät oikein malttaisi pysyä paikallaan, kun taas toiset voivat hyytyä tervehdykseen. Tärkeintä on, että tervehdyksestä ei ole kiire pois. Hevosen tulee kuitenkin seisahtua, jotta liikkeestä voi antaa numeroa. Annettava numero riippuu pysähdyksen laadusta.
Pirita muistutti, ettei epäonnistumisiin saa jäädä kiinni. Vaikka alkutervehdys menisi pipariksi, tulee rata ratsastaa hymyssä suin. Joskus epäonnistumiset voivat heijastua ratsastajan aggressiiviseen apujen käyttöön ja tämä voi olla jopa syy tuomarilta viheltää ratsukko pois radalta epäurheilijamaisen ratsastuksen takia. Tällaista onneksi sattuu hyvin harvoin, yleensä huonosta ratsastuksesta annetaan huonot pisteet ja mahdollisesti kommentti ratsastajan toiminnasta. Tuomarin on aina pidettävä hevosen puolta eikä aggressiivista ratsastusta pidä katsoa läpi sormien.
Hevosen kiittäminen hyvästä suoriutumisesta esimerkiksi jonkin liikkeen kohdalla antaa positiivisen
vaikutelman ja tämä voidaan huomioida nk. alakerran pisteissä, jos esimerkiksi arvostellaan ratsukon
harmoniaa tai ratsastajan apujenkäytön numero on ”kiikun kaakun”. Mieluummin huomioidaan positiivisia asioita ja palkitaan niistä.

Videoissa lisää demosta.


Käyntityöskentelyä



Laukkatyöskentelyä



Kaiken perusta on tahti.



Ravivoltit. Pirita demonstroi huonon voltin sekä hyvän voltin.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Horse Fair 2014




Poni-Haan ponit pääsivät edustamaan tallia pari viikkoa sitten, kun Messukeskuksessa järjestettiin Horse Fair -messut Go Expo -tapahtuman yhteydessä 8.-9.3. Poni-Haka Oy järjesti paikalla talutusratsastusta, ja mukana olivat tällä kertaa Prinssi, Bruno, Steven, Balle, Zombi ja Peppi. Bruno tosin joutui lähtemään lauantai-iltana takaisin tallille, sillä sen hermot eivät kestäneet enempää messuhulinaa.


Koska ponit oli tuotu Messukeskukseen jo perjantai-iltana, riitti että ensimmäiset meistä olivat paikalla yhdeksän aikaan lauantai-aamuna. Ponit asuivat messujen ajan samanlaisissa jabakarsinoissa, mitä käytettiin Poni-Haassa tallin remontin ajan. Messujen aukioloaikojen ulkopuolella poneista pitivät huolta hevosalan opiskelijat.

Ainakin Steven oli yön aikana piehtaroinut karsinassa, sillä se oli yltä päältä purussa. Ehdimme harjata ponit hyvin ja varustaa ne ennen kymmentä. Heti kymmeneltä messujen aukeuduttua alkoi innokkaita lapsia saapua talutusratsastukseen. Lauantai oli messuilla vilkkaampi päivä, ja uusia halukkaita ratsastajia ilmaantuikin paikalle tasaiseen tahtiin.

Sunnuntainakin osa avustajista saapui yhdeksäksi Messukeskukseen. Aamu alkoi taas ponien harjauksella ja juomavesien vaihdolla. Myös sunnuntaina riitti ratsastajia. Brunon puuttuminen vaikutti päivään lähinnä siten, että muut ponit olivat talutuksessa hieman pidempään kuin lauantaina, tietysti saaden myös asianmukaiset tauot työhönsä. Sunnuntai-iltapäivänä meitä avustajia jäi melko pieni miehitys paikalle, kun osa lähti tallille omille ratsastustunneilleen. Toisaalta, kun oli yksi poni vähemmän talutettavana ja hoidettavana, ei mahdotonta kiirettä päässyt syntymään.




Poneja ei tietenkään talutettu koko päivää putkeen, vaan ne pääsivät vuorotellen omiin jaboihinsa lepäämään ja syömään. Pahimpaan ruuhka-aikaan poneja saattoi olla kolme tai neljä samaan aikaan talutuksessa. Enempää ei olisi mahtunut kävelemään pientä kenttää ympäri, eikä toisaalta olisi edes tarvinnut.

Messujen kaltaisissa tapahtumissa avustaessa pääsee yleensä tekemään muutakin kuin taluttamaan. Joku rahasti, toinen sovitti ratsastajille kypärät, kolmas auttoi ponien selkään... Vilkkaimpina hetkinä tarvittiin kaksi ihmistä auttamaan ratsastajia satulaan ja alas satulasta, sillä pienet lapset saattoivat singahdella ponien jalkojen läheltä tajuamatta vaaratilanteita. Jos oli aikaa, saattoi osa lähteä jakamaan flyereita (=pieniä lappusia) messukävijöille ja kutsumaan heitä ratsastamaan. Vähän väliä piti myös varustaa joku poni ja hoitaa toinen takaisin karsinaan. Erilaisia tehtäviä siis riitti, ja halutessaan pääsi tekemään vuorotellen kaikkea.


Messujen päätteeksi Prinssi pääsi kokeilemaan myös cityponina oloa, kun se talutettiin messukeskuksen ja parkkipaikan läpi trailerille. Prinssi otti tilanteen rennosti, vaikka vieressä pörräsi niin rekkoja, autoja kuin muitakin poneja. Loput Poni-Haan ponit haettiin vasta myöhemmin sunnuntaina messujen purkamisesta johtuvan ruuhkan takia.

Kaikki talutusponit saivat messujen jälkeen ikiomat ruusukkeet kiitoksena työstään. Ruusukkeet löytyvät satulahuoneesta ponien varusteiden luota.




perjantai 14. maaliskuuta 2014

Jäähyväiset Masalle

Tämän viikon maanantaina pääsi jälleen yksi rakkaista poneistamme eläkepäivien viettoon, tällä kertaa vuorossa oli Masa. Keväällä 19-vuotta täyttävä, iso kimo poni oli rauhallisen luonteensa ansiosta monien suosikki. Masalla on kuitenkin ollut pitkään vaivoja jalkojensa kanssa, eikä se esimerkiksi ole hypännyt kunnon esteitä moneen vuoteen.

Masan osti ponin pitkäaikainen hoitaja Sari. Sari valittiin viimevuoden Lucia-juhlassa vuoden ponihoitajaksi, ja hänen esittelynsä voit lukea tästä. Sari julistettiin myös blogin historian ensimmäiseksi Kuukauden hoitajaksi, juttuun pääset tästä.

Aluksi otamme vähän rennommin, ja tutustumme rauhassa uuteen paikkaan. Myöhemmin rupean liikuttamaan Masaa kevyesti, niin selästä kuin myös maasta käsin. Kun meno alkaa sujumaan rauhallisesti, tarkoituksena olisi päästä kävelemään maastossa usein. Katsotaan jos jossain vaiheessa pääsisimme kokeilemaan myös ohjasajoa. Masa on kuitenkin päässyt ansaitulle eläkkeelle, joten jatkamme oleilua Masan kunnon ja jaksamisen ehdoilla, Sari kertoo.

Toivotamme Masalle mukavia eläkepäiviä!

Sari ja Masa hoitajien jouluratsastuksessa jouluaattona 2013.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Videopostaus: Näin teet onnistuneen Facebook-haasteen!

Jokainen jolla on oma tili Facebookissa, on varmasti nähnyt viime aikoina erilaisia haastevideoita. Heppaväen keskuudessa ideana on ollut tehdä jotakin hullua hevosen kanssa juoden samalla jotakin. Videossa täytyy nimetä seuraavat uhrit tai muuten...

Päätimme listata ohjeet, jos vaikka haaste napsahtaa sinulle jokin päivä!

1. Keksi hauska idea

Ehkä jotakin mitä kukaan muu ei ole vielä toteuttanut? Haastevideon ei tarvitse olla täynnä vauhtia ja vaaratilanteita, kunhan idea on omaperäinen
)

2. Valitse kiltti ja kärsivällinen hevonen 

Muista myös pyytää lupaa haasteen toteuttamiseen, jos hevonen ei ole omasi!

3. Pyydä kavereita avuksi

Jos heppa keksii kesken haasteen jotakin, mikä ei kuulunut käsikirjoitukseen, on hyvä olla yksi ylimääräinen käsipari apuna. Jonkunhan täytyy myös kuvata koko episodi!



4. Muista turvallisuus! 

Kypärät päähän jokaiselle osallistujalle, varmista myös että ympäristö haasteen toteuttamiselle on turvallinen.

5. Pitäkää hauskaa!


)

Videoissa näkyvä hevonen on Sinin oma hevonen Maija. Muista kysyä hevosen omistajalta aina haasteen tekemiseen lupa!

)

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Muistoja menneistä


Poni-Haassa tallin alkuaikoina hoitanut Diku muistelee tallin alkuaikoja
Emme vastaa mahdollisista asiavirheistä.

Hoidin aikoinani Comet-nimistä ponia vuosina ´75-´81, aloitin siis jonkin aikaa tallin perustamisen jälkeen. Kun talli muutti nykyiselle paikalleen 1980-luvun alussa, en enää hoitanut. Ratsastamassa kävin epäsäännöllisesti vielä pari vuotta. Comet oli iso poni, hyvä hyppääjä. Se oli menevä ja vilkas, mutta sillä oli kauheat askellajit, joissa oli kamala istua. Siihen aikaanhan ei peräänannosta tiedetty mitään, eikä hevosia ratsastettu peräänantoon. Poneilla oli yleensä kolme hoitajaa, niin kuin nykyisinkin. Ykköshoitajaa kunnioitettiin enemmän kuin nykyään. Hoitajien välillä vallitsi hyvä yhteishenki, mutta ikäluokittain syntyi samanikäisten muodostamia joukkoja. Vanhemmat ja nuoremmat eivät niin kaveeranneet keskenään.


Hoitoponini Comet,hoitopuomilla kentän vieressä. Takana kenttä, joka on nykyisen yläkentän paikalla, kuvasta vasemmalle jää satulahuone Hanipoka. Näin hevoset seisoivat päivän tuntien ajan.

Aluksi Chrisse piti itse tunteja, mutta välillä ja vähitellen tuli myös muita opettajia. Ponien lisäksi tallissa oli muutama hevonenkin isommille ratsastajille. Muistan, kuinka Chrisse punoi itse narusuitsia kaikille poneille, jokaisella oli omansa. Suitsissa oli soljet takana, joista  ne sai säädeltyä oikean kokoisiksi. Kävimme syöttelemässä hevosia paljon, ja saimme tehdä niiden kanssa paljon asioita.

Tallista löytyi monia persoonia, aivan niin kuin nykyäänkin. Chrissen kirjoissakin mainittu Bingo oli todella persoona! Aivan Kerpun tapainen. Se teki mitä halusi, eikä kenelläkään ollut siihen mitään sanomista. Se ei pysynyt missään aidoissa. Suskin isääkin, Tojea, Bingo veti kuin märkää rättiä päättäessään lähteä johonkin suuntaan. Se vain kääntyi ja lähti laukkaamaan poispäin. Siinä sitten juostiin perässä.
Varsojen ristiäiset olivat isoja tilaisuuksia. Fugi-niminen tamma teki minun aikanani kaksi varsaa tallille, Furiuksen ja Frodon. Don-hevonen oli ehdottomasti tallin suosituin hevonen, se oli kiltti ja ihana. Kaikki ponit olivat todella mukavia.


 

Minä ja Comet hyppäämässä tallin kansallisissa estekisoissa 25.5.1980. Takana näkyvät silloinen tarha ja satulahuone Hanipoka. Ylhäällä mäellä on nykyinen terapia- ja yksityistalli.
 
 
Toukokuussa 1980 tallilla oli kansalliset estekisat, ja menin samaa luokkaa Suskin kanssa. Se taisi olla 80 cm ja kulki siihen aikaan nimellä Helppo C arv. A:1. Suski ratsasti Josefiinalla ja itse menin hoitoponillani Cometilla. Kilpailin 2 vuotta ja olin mukana valmennusryhmässä. Kiersimme useat kansalliset estekisat kesän aikana. Kuljimme Chrissen vihreällä Poni-Haan autolla, johon mahtui muistaakseni neljä hevosta. Sillä ajoimme ympäriinsä, varsinkin Etelä-Suomessa, muutaman sadan kilometrin säteellä. Kun en saanut kisata enää Cometilla, sain tallin uuden ponin, Mossen, ratsastettavaksi. Se hyppäsi aina mistä sattui, enkä osannut hypätä sillä ollenkaan. Yksiin kisoihin menin ja se kielsi ulos ensimmäiseltä esteeltä.

Satulat säilytettiin nykyisen yläkentän tuntumassa olleessa Hanipokassa. Se toimi samaan aikaan satulahuoneena, toimistona ja taukotilana. Ponit ja hevoset jaettiin siellä aina ennen tunnin alkua. Piha oli täynnä parsia joihin hevoset sidottiin tuntien ajaksi, ja illalla ne vietiin taas takaisin tallille, jonka voi nähdä Hevoshaantien varrella tien laidassa. Silloin oli ihan normaalia, että ponit menivät kolme, neljä tuntia päivässä: kolme oli minimituntimäärä. Ponit menevät nykyään vähemmän tunteja, mutta eivät ne ennen voineet kuitenkaan huonostikaan. Tuntiponit tekivät pitkän uran. Ehkä hevoset eivät ontuneet niin paljon, tai siitä ei niin välitetty.

Siihen aikaan ei ollut niinkään leirejä, vaan ponit vuokrattiin kesäksi. Ohjattua ei ollut kuin maastot, vaan hevosia ratsastettiin kaksi tuntia päivässä. Ponit olivat aivan kuin meidän. Illalla ne vietiin vain talliin ja aamulla takaisin laitumelle. Vuokrausajan olimme aina viikon Pollepirtissä yötä, ja siellä ei ollut ketään aikuisia. Chrissen silloinen Rontti-koira oli meillä turvana, se oli käynyt jonkin turvakoulutuksen. Rontille oli opetettu, että ”jätkä”-sanan kuultuaan sen piti haukkua ja käyttäytyä uhkaavasti. Onneksi ei koskaan tullut aitoa tilannetta, jossa tätä taitoa olisi tarvittu.

 
Claudia-tamma ja taustalla Hanipokan satulahuone-toimisto. Vasemmalla kentän kulma ja oikealla laidunta.

 
Välillä kesäaikaan lintsasin koulusta ja tulin tallille, kun aamuisin hevoset vietiin laitumelle parin kilometrin päähän. Joskus lähdettiin Chrissen kanssa kahdestaan viemään hevosia, niin, että Chrisse oli oman hevosensa selässä ja käsissään hänellä oli hevoset molemmilla puolilla naruissa. Minä tulin hoitoponillani perässä ja käsissä oli samalla tavoin kaksi hevosta lisää. Loput hevoset juoksivat irrallaan meidän välissämme. Välillä laukkailimme kiinni välistämme karanneita hevosia. Vetäjällä oli pakko olla kaksi hevosta käsissään, sillä muuten olisivat muut kiilanneet ohi kapeallakin tiellä.

Asutusta ei alueella ollut silloin juuri ollenkaan, vain meidän tallimme, Hakunilan kartano ja Hevoshaantien päässä olevat talot. Ei juuri muuta. Metsän maastopolkuja saimme käyttää, ja eri polkuja käytimmekin paljon. Sänkipeltoja pääsi usvattamaan oikein kunnolla, rivissä vain joku näytti lähtömerkin ja sitten mentiin! Toivottiin vain, että hevoset pysähtyvät ennen pellon päässä olevaa ojaa. Kävimme ihan koko ajan maastossa, mutta hirveästi en muista että kukaan olisi tippunut. Maastoilimme myös ilman satulaa. Hyppäsimme myös paljon, varsinkin koska olin valmennusryhmässä. Esteitä hypättiin ihan alusta lähtien. Puomeja en muista että olisimme menneet koskaan, mutta puisia, kiinteitä kavaletteja kylläkin.

Olen katkaissut käteni maastossa, mutta omalle kohdalle ei ole sattunut sen ihmeempiä. Olimme kaverini kanssa myöhässä tunnilta, ja muut olivat jo lähdössä maastoon. Juoksimme laitumelle hakemaan hevosia, ja hyppäsin kiven päältä ponin selkään, jotta olisimme ehtineet nopeammin satuloimaan. Matkalla tallille hevonen kompastui, tulin alas ja katkaisin ranteeni. Muut tulivatkin jo vastaan ja ihmettelivät vain, minne olimme jääneet. Yllättävän vähän meille sattui kuitenkin onnettomuuksia verrattuna siihen, kuinka hevosten kanssa oltiin.


Furius-varsa kesällä 1978 laitumella, nykyisen alakentän kohdalla. Takaa näkyy tänä päivänäkin pystyssä seisova lato.
 
Talvella minulla oli jalassani vanhat hiihtomonot tai muut liukkaat kengät. Illalla viimeisen tunnin jälkeen veimme hevosia takaisin tallille niin, että poneilla oli riimut ja narut kaulalla ja itse menimme hevosen taakse seisomaan. Siinä sitten hännästä kiinni pitämällä ravasimme koko matkan takaisin tallille. Kaikenlaista niiden ponien kanssa tehtiin.
Tallin takana, samassa vanhassa rakennuksessa oli kanala, ja kanoista tuli täitä hevosiin. Yksi poneista sai jatkuvasti näitä kanatäitä, joten ponin hoitajakin nimitettiin Kanatäiksi. Nimeä lyhenneltiin aina välillä, mutta kutsumanimi säilyi hoitajalla vuosia. Tallissa ei ollut vesiboksia, joten jalat pesimme pihalla olleiden hoitopuomien luona kylmällä vedellä ämpäreistä, oli kesä tai talvi. Kaikki oli  välillä aivan jäässä. Vain hevosilla oli tallissa karsinat, poneilla oli pilttuut, joissa ne olivat sidottuina.
Suurin ero nykypäivään on turvallisuudessa. Ratsastus tuntuu olevan kovin steriiliä ja sääntöjen sanelemaa nykyisin. Kyllähän se liittyy kuitenkin turvallisuuteenkin, esimerkiksi SRL määrää jäsentalleilleen tietyt kriteerit. Ja eihän se tietenkään ole järkevää mennä ilman kypärää. Turvallisuus otetaan paremmin huomioon kaikessa tekemisessä, esimerkiksi hevosen mahan alta ei enää mennä tai aivan sen takana ei seistä. Ennen sitä ei niin valvottu.

Hevosetkin ovat tietysti erilaisia. Osaltaan hevoset olivat kiukkuisempia kuin nykyisin, sillä ne olivat saaneet vapaan kasvatuksen. Osa hevosista oli hyvin kiukkuisia, ja niiden kohdalla oli hyvin tarkkaa, kuka esimerkiksi haki ne tarhasta. Ne saattoivat tulla päälle, jos et ehtinyt väistää. Nykyisin hevoset ja ponit ovat kiltimpiä ja koulutetumpia, ja sekin osaltaan lisää turvallisuutta.